Vahvistusharha (engl. confirmation bias) on kognitiivinen vinouma, jossa yksilö on taipuvainen puoltamaan omia ennakkokäsityksiään ja hypoteesejaan tukevaa informaatiota. Vahvistusharha on myös ilmiö, joka yhä enenevässä määrin rasittaa valtamedian toimittajia, mutta erityisesti niin sanottuja kansalaistoimittajia. Esimerkkinä vahvistusharhan - ja myös ilmiselvän russofobian - riivaamista toimittajista voidaan mainita ainakin Helsingin Sanomien Laura Halminen ja Yleisradion Jessikka Aro. Vastaavasti esimerkki saman ”taudin” infektoimasta kokonaisesta kansalaistoimittajien ryhmästä on Bellingcat.

Bellingcat nousi tunnetuksi erityisesti Skripalien myrkytystapauksen myötä. Bellingcat on kansalaistoimittajien löyhä yhteenliittymä, joka on mm. selvittänyt Skripalien myrkytyksistä epäiltyjen oikeat henkilöllisyydet. Bellingcatin suurinta huomiota saaneet tutkimukset ovat keskittyneet nimenomaan Venäjään. Siksi Halminen ja myös Aro ovat molemmat suuria Bellingcatin ihailijoita. Tällaisessa fanittamisessa ei lähtökohtaisesti ole mitään vikaa. Tulee kuitenkin pitää mielessä, että molemmat toimittajat edustavat suurimpia suomalaisia medioita. Siksi piriä hihaan vetäville pissiksille ominainen fanittaminen herättää jo lähtökohtaisesti perustellun epäilyn aikuisilta toimittajilta edellytettävän objektiviteetin horjumisesta. Epäilys vahvistuu, kun esimerkiksi katsotaan lähemmin Halmisen kirjoitelmia ja uutisointinsa kanssa rinnakkain ja päällekkäin tapahtuvaa sosiaalisen median käyttäytymistä. Viimeksi mainittu vaikuttaa ainakin ajoittain henkisesti epätasapainoisen ja/tai päihtyneen viestinnältä.

Päihteissä tai ei, Halmisen journalistinen lähestymiskulma on kiistattomasti vahvistusharhainen. Tuoreena esimerkkinä vaikkapa Halmisen "raportointi" eräästä venäläisperäisestä taksipalvelusta. Halmisen ”selvityksen” ja ”lähteiden” mukaan palvelu kerää vaikka ja mitä tietoa. Niin kerää, mutta niin keräävät muutkin palveluntarjoajat kuten Uber. Tämän Halminen kuitenkin jättää huomioimatta, mikä on koulukirjaesimerkki vahvistusharhan ilmenemisestä. Eräänä viimeaikaisena "kohteena" Halminen on yrittänyt rummuttaa Darkmatter-yhtiöön liittyviä ”epäselvyyksiä”, mitkä Halmisen omien kirjoitelmien perusteella vallitsevat vain hänen omassa mielikuvituksessaan. Mitään näyttöä mistään epäselvyyksistä Halminen ei nimittäin ole esittänyt. Silti Halminen väittää jo tarinoidensa otsikoissa yhtiön olevan ”hämäräperäinen”. Jälleen erinomainen esimerkki vahvistusharhaisuudesta, mitä selvästi on ollut Halmisen mielessä vahvistamassa se, ettei Darkmatter-yhtiöstä ole vastattu Halmisen yhteydenottopyyntöihin. Vastaamattomuus on Halmisen mielestä erityisen "hämäräperäistä". Darkmatter on kuitenkin yksityinen yritys, eikä sillä sellaisena ole minkäänlaista velvollisuutta vastata toimittajien kysymyksiin. Darkmatterin vaikenemista ei voitane ihmetellä siksikään, että Halminen on itse tullut tunnetuksi sangen outona hahmona, joka tietoturvaa tavoitellessaan vasaroi yöaikaan kellarissaan tietokoneita - sytyttäen ne vahingossa palamaan.

Uusimpana Halmisen vahvistusharhailun kohteena on Bellingcatin julkaisujen suomentaminen ja näillä tekeleillä ratsastaminen. Halminen selvästikin pitää Bellingcatin tietoja faktoina, joita siksi voi sellaisina myös julkaista. Kuitenkin kokemattomallekin tarkastelijalle on selvää, että Bellingcatin kansalaistoimittajia rasittavat Halmisen tavoin poikkeuksellisen voimakkaat vahvistusharhat. Bellingcatin tapauksessa tämä on erityisen paradoksaalista. Bellingcat on siis saanut haltuunsa tietoja, millä perusteella voidaan päätellä, että venäläisiä agentteja on liikkunut väärien henkilöllisyyksien turvin. Samat tahot ovat kuulemma olleet merkittyinä osakeyhtiöihin, joiden ei ole voitu todeta toimineen joko lainkaan tai ilmoitetulla toimialalla. Se mitä merkitystä yhtiökuvioilla on ei Bellingcatin "selvityksissä" avaudu. Mikään tässä ei kuitenkaan liene kenellekään varsinaisesti yllätys, sillä pikkulapsetkin sen jo tietävät, että agenteilla todella saattaa olla peitehenkilöllisyyksiä. Se ikäänkuin kuuluu agentin työnkuvaan. Toisaalta lapset eivät tiettävästi kärsi vahvistus- tai vaikkapa amfetamiinin suonensisäisestä käytöstä johtuvista muista harhoista. Halminen onkin vahvistusharhoissaan sulkenut silmänsä siltä, että jopa suomalaisella poliisilla voi olla peitehenkilöllisyyksiä. Poliisilla on myös tarvittaessa oikeus tehdä vääriä rekisterimerkintöjä ja näin merkitä vaikkapa tosiasioiden vastaisia oikeushenkilöitä kaupparekisteriin. Aivan kuin Venäjällä! Tämän kotimaisen esimerkin esiin tuominen veisi kuitenkin parhaan terän Halmisen tarinalta.

Mutta palataanpa Bellingcatin pahimpaan vahvistusharhaan, mikä liittyy heidän tietoihinsa peitehenkilöllisyyksillä liikkuvista henkilöistä tai pikemminkin oletuksiin henkilöiden liikkeistä. Ensinnäkin Bellingcatin tiedot perustuvat mm. matkustajaluetteloihin, mistä on saatu seulottua matkustusasiakirjojen perusteella väitetyt tiedot. Bellingcatin pääsy matkustajarekistereihin on muuten itsessään jo niin outoa ja mahdollisesti vaarallista, että siitä tulisi aloittaa rikostutkinta Bellingcatia kohtaan. Niin sanotut PNR (Passenger Name Record) tiedot kun ovat erittäin arkaluontoisia, eikä niihin tulisi olla pääsyä muilla kuin harvoilla ja valituilla viranomaisilla - eikä ainakaan Bellingcatin kaltaisilla kansalaistoimittajilla. Bellingcat on siis joka tapauksessa itse ensinnäkin todennut, että venäläisissä virallisissa rekistereissä on kaikenlaista ”väärennettyä” dataa mm. henkilöllisyyksiä ja kiinteistöjen omistustietoja. Sen jälkeen Bellingcat kuitenkin pitää absoluuttisena faktana, että he voivat pelkkien matkustajaluetteloiden perusteella todeta, että henkilö X on tiettynä aikana matkustanut paikasta A paikkaan B. Näitä tietoja pyritään pönkittämään esimerkiksi briljeeraamalla yksityiskohdilla, että X ylitti rajan paikassa Y ja hänellä oli mukanaan venäjän kansalainen Z. Tällainen tieto voi toki olla oikeaa, mutta se voi yhtälailla olla myös väärää. Bellingcat ei kuitenkaan nosta esiin virheen mahdollisuutta vaan pitää tietojaan tältä osin totuutena, vaikka Bellingatilla ei ole ollut matkustustietojen tueksi esimerkiksi kuvamateriaalia rajanylityspaikoilta. Bellingcat ei myöskään tiedä, että kuinka monta samoilla tiedoilla - mutta kenties eri kuvilla - olevaa passia on mahdollisesti ollut samaan aikaan liikkeellä. Bellingcat ei siksi todellisuudessa voi tietää, että kuka matkustustiedoista ilmenevällä passilla tosiasiassa matkusti tiettynä hetkenä - vai matkustiko kukaan. He voivat vain arvailla. Bellingcat itse esimerkiksi toteaa viimeisimmässä ns. kolmatta Skripal-epäiltyä Sergey Fedotovia koskevassa artikkelissaan, että:

However, he never boarded that flight. PNR records seen by Bellingcat and its investigative partners show that despite checking in to that flight around noon on March 4, “Fedotov” was a last minute no-show. Instead, using transportation that has yet to be identified by us, he made his way to Rome, and boarded a flight at 15:30 that same day back to Moscow.

Bellingcat siis myöntää, että he eivät tiedä, että kuinka Fedotov on matkustanut Roomaan, mistä Fedotoviin yhdistettävillä passitiedoilla on matkustajatietojen mukaan lennetty edelleen Moskovaan. Edellä lausuttuun viitaten, oikeampaa olisi kuitenkin todeta, että Bellingat ei tiedä, että matkustiko Fedotov Roomaan ylipäätään vai päätyikö sinne vain hänen tiedoilla varustettu passi? Joka tapauksessa, pelkästään tämän Bellingcatin tiedoissa ammottavan aukon tulisi pistää kaikki mahdolliset kellot soimaan kansalaistoimittajien korvien välissä. Näin ei kuitenkaan tapahdu - vahvistusharhasta johtuen. Bellingcatin kansalaistoimittajat haluavat jääräpäisesti uskoa, että Fedotov päätyi jollakin tavalla Roomaan, ja että matkustaja oli Fedotov. Siksi kaikki muut hypoteesit hylätään kokonaan. Jos Bellingcat toimisi objektiivisten toimittajien tavoin, niin sanotunlaisessa tilanteessa he tutkisivat kaikki vaihtoehtoiset hypoteesit ennen minkään johtopäätöksen tekemistä. Yksi vaihtoehtoinen hypoteesi on tiedustelupalveluiden ja ammattirikollisten yleisesti käyttämä menetelmä, missä lentolippuja varataan ja viime hetkellä perutaan. Ja erityisesti, missä tarpeen tullen otetaankin taskusta passin A sijaan kokonaan toinen passi B ja matkustetaan sillä, kun kenties samaan aikaan joku toinen matkustaa hämäyksen vuoksi passilla A. Toinen hypoteesi on tietysti se, että lentomanifestit eivät pidäkään kyseisten tietojen osalta paikkaansa. Vai onko se kokonaan poissuljettua, että matkustajarekistereitä voitaisiin tiedustelupalvelun toimesta manipuloida - kun he kerran synnyttävät fiktiivisiä henkilöitä väestörekistereihin ja myöntävät heille passeja? Mistä Bellingcat voi vakuuttua, että jos lennolla X on heille esitettyjen salaisten matkustajatietojen mukaan ollut henkilö A, että hän todella oli lennolla? Tai että passilla ei matkustanut henkilö B tai C?

Jos Bellingcat ja ainakin Halminen ottaisi päästään vinksahtaneita ja aiheeseen objektiivisesti suhtautuvalle toimittajalle kyseenalaisia näkemyksiä tuottavat vahvistusharhalinssit, niin hän tietäisi aivan arkielämän esimerkkien perusteella, että matkustajatietoihin ei mitenkään välttämättä ole luottaminen. Sen todetakseen ei tarvitse mennä kuin vaikkapa Bangkokin legendaariselle Kao San Roadille. Thaimaassa nimittäin jylläsi vuosikymmeniä - ja jyllää osin edelleen - bisnes ja perinne, mitä kutsuttiin visarun:iksi. Tämä tarkoittaa sitä, että minibussiin ahdettiin lauma turisteja, jotka kävivät pikaisesti päivämatkalla lähimmässä naapurimaassa viisuminuusintareissulla. Tämä tapahtui siis siten, että auto rymisteli rajalle, passi leimattiin ulos, toisessa maassa sisään-ulos ja taas sisään Thaimaahan.

Koska turisteilla on Thaimaassa taipumuksena laiskistua, kehittyi perinteisen visarunin rinnalle helpompikin vaihtoehto. Siinä matkatoimiston virkailija otti turisteilta läjän passeja mukaansa ja kävi niiden kanssa yksin hakemassa leimat. Turistien ei siis tarvinnut liikkua matkatoimistoa pidemmälle. Tähän liittyi tietysti korruptiota. Leimat kuitenkin nuijittiin passeihin, mutta niin myös tiedot syötettiin tietokoneeseen. Virallisten matkustajatietojen mukaan turisteja oli tullut ja mennyt, vaikka todellisuudessa leimasimien paukkuessa rajalla liikkui vain paksu nippu passeja ja tukku bahteja. Tällaisten tietojen perusteella Bellingcat ja Halminen kuitenkin tekisivät päätelmiä ihmisten liikkumisesta.

All Posts
×

Almost done…

We just sent you an email. Please click the link in the email to confirm your subscription!

OK